Suomen kansallispuistot: Repovesi

Suomen kansallispuistot postauksissa kirjoitan tarinoita maamme mainioista kansallispuistoista. Kirjoitukset on lajiteltu niin, että kaikki samaa puistoa käsittelevät tarinat löytyvät aina yhdestä postauksesta. Kansallispuistokohtaiset postaukset siis kasvavat sitä mukaan kun retkipäiviä niihin kertyy enemmän.

Repovesi on Kolin ja Patvinsuon ohelle niitä kansallispuistoja, joissa olen viettänyt eniten aikaa. Etelä-Suomen mittakaavassa hyvinkin jylhät maisemat, mukavat vaellusreitit ja taukopaikat sekä tietysti Olhava. Vaellusta, kiipeilyä, tulistelua....miten täällä ei voisi viihtyä?

11.-13.3.2017 Olhava ja mietteitä kiipeilymotivaatiosta

Kevään kalliokausi tuli käynnistettyä viikonloppuvisiitillä Olhavalle. Aurinkoiset päivät, viilentävä tuuli, lämmin kallio ja jäätynyt lampi, kyllä kelpaa. Tarkoituksena oli ensisijaisesti käydä treenaamassa teknoamista tulevia projekteja varten. Lajina koko teknokiipeily on itselleni vielä sen verran uusi, että kaikki treeni onkin tarpeen jos joskus mielii suoriutua pidemmille reiteille. 

Toiset kantavat tavarat rinkassa, toiset hoitavat asian fiksummin.

Perjantai-iltana projektiksi valikoitui Paskantärkeä sektorilta löytyvä Rovaniemi-Turku all night long (A2). Syy tähän reittivalintaan oli lähinnä se, että sen alku näytti helpolta. Juu, tämä näyttää hyvältä. Kaveri lähti työstämään omia reittejään ja aloin itse itseäni varmistaen naputella tietäni ylöspäin.

Olen harrastanut kalliokiipeilyä usean vuoden, mutta minulla on pari ominaisuutta, jotka tekevät minusta kehnon kiipeilijän: tykkään kiivetä sitä mitä osaan ja olen laiska projektoimaan. Uuden kallion juureen saavuttaessa etsin yleensä toposta ensimmäisenä kaikki neloset ja vitoset ja alan kivuta niitä. Sinä se päivä sitten mukavasti meneekin ja kun olisi hetki alkaa katsella jotain haastavampia reittejä, onkin kello jo sen verran, että alkaa olla aika pakkailla kamoja ja suunnata kotia. Siinä varmaan syitä miksi vuosien harrastamisen jälkeenkin kiipeän maksimissaan kutosta. Ja mukavasti vitosta.

Rovaniemi-Turku-reitin alkumetrejä

Ehdin kiivetä Rovaniemi-Turku-reittiä vähän reiluun puoleen väliin kun pimeys alkoi laskeutua. Mietin jatkoa hetken aikaa mitä tekisin, mutta päätin jatkaa vielä ainakin tovin otsalampun valossa. Kohta eteen tuli kuitenkin toinen ongelma: kamat alkoivat loppua kesken, eikä sopivia varmistuksia reitin yläosaa varten enää roikkunut valjaissa. Eipä siinä muuta kuin alas ja huomenna jatkamaan siitä mihin tänään jäi. Kallio valui myös vettä, joten nuotion loimu sekä vaatteiden kuivaus alkoivat olla myös houkutteleva ajatus.

Asia, johon minulla löytyy loputtomasti motivaatioita ja kiinnostusta, on vuorilla vaeltaminen ja vuorille nouseminen.  Nouseminen voi tapahtua kävellen, skinnaillen, skrämbläten, lumessa kahlaten tai kiiveten. Sillä ei loppujen lopuksi ole niin väliä. Tietenkin on parasta jos pääsee tasaisin väliajoin toteuttamaan näitä kaikkia. Varsinaiseen sormet verillä krimppailuun täytyy joskus taas hakea motivaatiota. Toisinaan sitä löytyy runsaasti, toisinaan taas vähän vähemmän.

Antti putsaamassa Visvaa (A2)

Seuraavana päivänä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kävelin reitin juureen hyvillä fiiliksillä. Noustessani edellisillan highpointiin keräilin osan alun varmistuksista mukaani ja homma jatkui. Reitin yläosa oli selkeää släbiä, johon oli paikka paikoin vaikeaa kiinnittää kunnon varmistuksia. Pari kertaa yksi kiila kimposikin kypärään kun testailin sen kestävyyttä. Reitti valui solkenaan sulamisvettä ja meno oli märkää ja mutaista. Vängättyäni itseni viimein kallion päälle lievästi turhautuneena ja litimärkänä oli ensimmäinen fiilis lähinnä "helvetti mitä paskaa". Tämä on suht harvinaista toppauksen jälkeen. Mutta, ilma oli lämmin ja keväinen aurinko kuivasi vaatteet nopeasti. Istuessani hetken aloillani alkoi olokin taas rauhoittua ja homma tuntua mielekkäältä. Hienoa puuhaa tämä on kaikesta huolimatta.

Auriinko paistaa ja elämä voittaa.

Myöhemmin päivällä vielä kakkostelin laatalta Ukkosenjohdattimen, joka olikin hyvä muistutus siitä tosiasiasta, että jos ei kiipeä, niin ei myöskään osaa kiivetä. Reitti, joka oli aiemmin mennyt suht kevyesti tuntui nyt tuskien taipaleelta. Tämä saattaa johtua osin siitä, että siinä missä vuonna 2015 tikkilistalle kertyi noin 150 uutta reittiä, kertyi niitä 2016 kokonaiset kaksi kappaletta. Yksi nelonen ja yksi vitonen. Kyllä, joskus motivaatio on vähän haussa.

Kaunis päivä houkutteli paikalle muitakin.

Sunnuntaina vielä kakkostelin kaverin kiipeämän Oldien (A2), joka sekin oli hyvää treeniä tulevaa ajatellen. Ei ole ihan yksinkertaista hommaa myöskään reitin putsaus.

Viime kausi oli siis hiljaista, mutta onneksi tämän kausi on vasta aluillaan ja tämä reissu toimi hienona lähtölaukauksena ja motivaatio tuntuu taas nostavan päätään. Teknoskumppaa tuli nyt napattua ja motivaatio vapaakiipeilyyn taas herätettyä eloon. Ehkä myöhemmin kaudella saa vielä poksautella vaikka trädiskumppaa, siinä olisi tavoitetta!

Putsailemassa Oldieta. Hikihän siinäkin tuli.

Lämmin sää houkutteli paikalle mukavasti porukkaa.

4.2016 Mie haluun isona olla bigwall kiipeilijä, Olhava

Tulevat projektit kirkkaana mielessä suuntasimme kaverini Antin kanssa keväiselle viikonloppuretkelle kohti Olhavan seinämiä. Olimme hakeneet Adventure Partnersilta lainaa kahden hengen portaledgen ja tarkoitus oli treenata sen kanssa bigwall-kiipeilyyn tarvittavia tekniikoita. Yö nukuttaisiin tietenkin myös seinällä.

Saavuimme paikalle myöhään perjantai-iltana. Aikaa varsinaiseen kiipeilyyn ei enää ollut, mutta päätimme ottaa tuntumaa ledgen käyttöön ja virittelimme sen vajaan metrin korkeuteen maasta nuotiopaikan läheisyyteen. 

Olihan siinä ensikertalaiselle ihmettelemistä ja melko pitkään saatiin väkertää, ennen kuin nukkumapaikka oli saatu valmiiksi ja ukot pääsivät levyttämään. Melkosta hommaa. Ankkuri oli suht tukevan oloinen, joten nukahtaa sai ihan rauhassa. Ja jos se nyt pettäisi niin eipä tältä korkeudelta tippuessa onneksi henki lähtisi. Yö nukuttiin kuitekin ilman ongelmia.

Seuraava päivä kului haulaustreeneissä leiripaikan tuntumassa ja iltapäivällä siirryttiin laatalle, jossa alettiin järjestellä yöpymistä. Teknoamiseen piti myös ottaa tuntumaa, joten kiipesin tikkailla Salaman väliankkureille, johon meidän oli tarkoitus jäädä yöksi. Haulasin kamat perässäni ja Antti kakkosteli reitin. 

Jos ledgen virittäminen tasaisella maalla oli ollut työn takana, oli se sitä potenssiin kaksi pystysuoralla seinällä. Tottumattomia kun olimme. Kaikki saatiin kuitenkin reilun tunnin puhkumisen jälkeen valmiiksi yötä varten ja oli aika siirtyä sisätiloihin. Keitin pöhisemään, oluet auki ja chillailemaan roikkuvassa majapaikassa. Tämä kai se on se bigwall-kiipeilyn ydin?

Seuraavana päivänä pakkasimme leirin, kiipesimme ylös ja otimme suunnan kohti kotia. Upea kokemus, paljon mietittävää ja paljon uutta opittua. Suuri kysymys, joka päässäni pyöri oli: "Onko teknokiipeily aivan hullujen hommaa vai oikeesti maailman siisteintä puuhaa?" Vastaus lienee jossain vaihtoehtojen välimaastossa. Vastausta etsiessä ei muuta kuin lisää vaan kokemusta alle ja kohti isompia seiniä.