Kvaløya, Blåmannen ja Lanterna

Kesän kiipeilymatka suuntautui tällä kertaa Tromssan kupeeseen Kvaløyan huikean kauniille ja karulle saarelle. Reissun päätavoitteena oli käydä naputtelemassa Stora Blåmannen vuoren pohjoisseinämällä kulkeva "Ultima Thule"-reitti. Blåmannenin pohjoisseinä on kuuluisa "mini-bigwall" ja korkeutta sillä on 250-400 metrin välillä. Sen lisäksi oli tarkoitus ajan puitteissa käydä kiipeämässä joku multipitch Hollendarenilla.

Itselläni oli reissuun lähtiessä hiukan ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta olin todella innoissani kun viimein päästiin kaverini Antin kanssa pitkään suunnitteilla olleen seinän kimppuun. Toisaalta taas olin kärsinyt motivaatio-ongelmista jo pitkään ennen reissun alkua. Olin kyllä käynyt treenailemassa teknoilua ja seinällä tarvittavia tekniikoita, mutta se kuuluisa palo puuttui tekemistä, eli tässä tilanteessa teknokiipeilyä, kohtaan lähes kokonaan. Ennemminkin jokainen kerta tuntui pikemminkin pakkopullalta kuin oikeasti joltain, josta todella nauttisin.

Stora Blåmannen

Toivoin todella, että kipinä tekemiseen syttyisi reissun lähestyessä, mutta näin ei vain valitettavasti käynyt. Harmitti, mutta siitä huolimatta lähtöpäivänä tunnelma oli hyvä niin kuin yleensä aina. Tiesin myös, että olisin voinut treenata paljon enemmän, mutta ainakin nyt päästäisiin testaamaan miltä ison seinän teknoilu oikeasti maistuisi. Ledge ja muut kamat junaan ja Oulusta autolla pelipaikoille.

Blåmannen yrkkä

Kun saavuimme Blåmannenin juureen alkuiltapäivästä, oli näky aluksi pysäyttävä. Olihan se iso seinä. Olin toki nähnyt sen monta kertaa aiemminkin ja käynyt patikkareittiä pitkin topissakin Tromssassa asuessani. Mutta nyt kun oli oikeasti tarkoitus lähteä kiipeämään, näytti se jotenkin entistä suuremmalta. Eipä siinä. Törkeä määrä kamaa kantoon ja lähestyminen alkakoot.

Tulikohan kaikki mukaan? Kuva: Antti Turunen

Lähestyminen oli pitkin pientä jyrkähköä polkua aluksi metsän ja pusikoiden läpi ja lopuksi pitkin kalliosläbejä ja lumikenttää suuren seinän juureen. Viimeistä jyrkkää pätkää lähelle reitin lähtöpstettä oli turvaamassa pari kiinteää köyttä, joista oli kyllä raskaiden kantamusten kanssa suuri hyöty.

Virittelimme ledgen paikoilleen mahdollisimman tasaiselle kohdalle (kovin tasaista paikkaahan reitin juuresta ei löydy). Kävimme illasta vielä täyttämässä vesivarastomme vähän alempana. Reitti paistatteli mukavasti ilta-auringossa ja homma alkoi tuntua siltä, että tästähän voisi tullakin jotain.

Leiri kasassa. Kuva:Antti Turunen

Seuraavana aamuna laitettiin leiri kasaan ja Antti lähti ensimmäisen köydenpituuden kimppuun. Eka kp on reitin vaikein ja alhaalta oli hieman hankala saada tarkkaa kuvaa, mistä kohti reitti kulkee, ylhäällä näkyi useita pieniä ja isoja kattoja, poikkareita ja turhan pieniä halkeamia.

Toisin kuin minä, Antti oli kuitenkin treenannut kunnolla ja homma kulki tasaisen varmasti ylöspäin. Pari kertaa sattui pieni reitiltä eksyminen, joihin tuhlaantui harmittavan paljon aikaa, mutta aina mies palasi takaisin oikealle reitille ja jatkoi ylöspäin. Tässä vaiheessa itsestäni alkoi jo tuntua, että olisi varmaan tuo jäänyt minulta kiipeämättä. Aika kului ja viimein sain luvan lopettaa varmistamisen ja kohta perään aloin jumaroida perässä.

Kuva: Antti Turunen

Yksi asia, josta en teknoilussa tykkää, on poikkareiden kakkostelu. Ai että voi olla tuskaista hommaa. No, kai siihenkin on olemassa jokin parempi tekniikka, mutta ainakaan vielä en sitä ole sisäistänyt. Lopulta parin taistelun jälkeen sain hinattua itseni ja kaikki kamat standille Antin ja possun seuraksi. Yksi kp takana, kuusi edessä. Kello oli 7 illalla.

1. kp:n standi. Kuva: Antti Turunen

Molemmat olivat hieman poikki, koska eipä päivän aikana ollut tullut nautittua juuri lainkaan energiaa. Siinä vajareissa roikkuessa ja katsellessa tokan kp:n starttia, näytti se todella ei-kutsuvalta. Teimme myös hieman laskelmia. Emme tänään enään ehtisi kiivetä kuin maksimissaan toisen kp:n ja silloinkin homma venyisi pikkutunneille. Ruokaa ja vettä oli mukana sen verran, että tämänhetkinen vauhti ei tulisi riittämään millään toppiin asti. Voisimme kiivetä vielä kaksi tai kolme kp:ta ja pakittaa sitten hankalasti tai lähteä tässä vaiheessa alas kun se vielä kävisi helposti. Silloin aikaa jäisi myös muuhun kiipeilyyn. Olin alas lähtemisen kannalla ja hetken tuumailun jälkeen myös Antti nyökkäsi, että lähdetään vaan.

Itselläni pääasiallinen tunne tässä vaiheessa oli helpotus, lievä pettymyksen tunne tulisi vasta myöhemmin kunnon levon jälkeen. Mutta kai sitä myös täytyy myöntää itselleen, että kaikki lajit eivät vain välttämättä ole niitä omia juttuja. Kun aloitin teknoilut kotimaan kallioilla, tuntui homma mukavalta ja jännittävältä, mutta vähitellen innostus siihen alkoi laantua. Eikä se elvytysyrityksistä huolimatta syttynyt enää kunnolla uudestaan. Sinänsä harmi, olisihan se ollut hienoa saada tämä upea seinämä kiivettyä.

Kuva: Antti Turunen

Mitä kalliohommiin tulee, niin ainakin olen nyt vahvasti sitä mieltä että vapaakiipeily on ehdottomasti oma juttuni. Vasaroida voi tietenkin joitain pätkiä reitistä riippuen, mutta tuskin ainakaan lähitulevaisuudessa tulen panostamaan pitkiin teknisiin reitteihin. Taisinkin Antille standilla todeta, "Ei taida tää teknoilu kuitenkaan olla ihan mun juttu" ja niinhän asianlaita taitaa olla. Siltä tuntuu tässä vaiheessa, mutta toisaalta never say never.

Oikeastaan näitä kuvia katsellessa alkaa pakitus harmittaa enemmän kuin itse tuona hetkenä.

Antin puolesta toisaalta harmittaa, häneltä kun motivaatiota taas löytyy ja taitoakin olisi enemmän kuin tarpeeksi. Toivon, että hän löytää jonkun yhtä motivoituneen kaverin, jonka kanssa tulla takaisin ja kiivetä reitti loppuun.

Välipäivän ratoksi käytiin kalassa.

Vaan eipä ollut kala syönnillä niin piti turvautua vararavintoon. Onneksi maisemat olivat kuitenkin kohdillan.

Kuva: Antti Turunen

Yhtenä päivänä kerittiin myös klippailla pultteja Gullknausenilla.

Lanterna

Sää jatkui hyvänä, joten reissun loppupuolella tehtiin vielä yksi täsmäisku kohti Hollenderania. Tarkoitus oli käydä kiipeämässä itsellänikin jo pitkään kiikarissa ollut "Lanterna" nimeä kantava pilari, 220 metrinen "easy and airy classic".

Aamuvarhain haikkailtiin autolta ylös Klattrehyttalle, tankattiin, räkättiin ja alettiin talsia kohti reitin lähtöpaikkaa. Lähestyminen oli suht jyrkkää lunta ja pientä skrämbliä, mutta reitin juureen selvittiin hyvissä ajoin.

Lähestymässä.

Otin ensimmäisen pitchin ja homma lähti käyntiin. Ja pakko sanoa, että jos teknoilu ei tuntunut ihan omalta hommalta, niin tämä sitä vastoin tuntui sitäkin enemmän. Ilmavaa kapuamista upeissa maisemissa ja vielä kauniissa säässä. Greidi tuntui myös sopivalta, ei tarvinnut koko ajan olla hikipäissään pumpissa vaan homma eteni mukavan rennosti. Köydenpituudet olivat monipuolista kiivettävää ja varmistuksiakin sai kiinniteltyä hyvin. Varmistuspaikoilla oli nautintoa heittää kengät pois, istuskella ja paistatella päivää auringonpaisteesta nauttien.

Toppen

Reitti meni toppiin asti mukavasti (mitä nyt Antin variaatio kolmannen kp:n alussa nostatti vähän hikipisaroita ja pumppia :D) ja ylhäällä nautimme täydestä 360 panoraamasta viereisille vuorille ja kauas merelle. Alas tulimme Zappfetoppenin ja Zappferennan kautta, koska olimme kuulleet vain huonoa Lanternarennasta. Hutilla taas tankkaus ja takaisin autolle. Sanoisin, että eipä olisi päivää voinut paremmin käyttää.

Zappfetoppen nähtynä Lanternalta.

Ja se Blåmannen

Sinne men. Kuva: Antti Turunen

Zappferennan pomminvarma laskeutumisankkuri.

Kuten aina, paljon uutta tuli opittua ja ajatuksia kirkastettua. Jos Blåmannen selkeytti ajatusta siitä, että teknoilu ei välttämättä ole ihan sitä ominta homma, muistutti Lanternan kapuaminen taas sen, että omalla mukavuusalueella tapahtuvat pitkät trädireitit taas ovat. Edellisestä kunnon kiipeilyreissusta Norjaan oli ehtinyt jo kulua muutama vuosi ja sitä oli melkein unohtanut, miten hauskaa hommaa tämä on. Nyt vaan pitää entistä motivoituneempana hilata omaa tasoa hieman ylöspäin Suomen kallioilla, jotta edessä olisi paljon laajempi pelikenttä kun seuraavan kerran palaan näihin maisemiin. Ensi kesänä ehkä Romsdaliin?