Olkhon - Shamaanien saari

Siperian kuuluisa juna on tiputtanut meidät edellisenä päivänä Irkutskin kaupunkiin, josta hankimme vielä jatkokuljetuksen täyteen pakatulla minibussilla. Minibussi kyyditsi meidät kuuden tunnin matkan Baikal -järven keskellä sijaitsevalla Olkhonin saarelle. Olimme istuskelleet tätä ennen jo useamman päivän eri junissa, joten tuntui siltä, nyt pitäisi saada vähän jaloittelua ja olla yhdessä paikassa hieman pidemmän aikaa. Siispä pakkaamme reppuihimme noin neljän päivän ruoat ja lähdemme suunnistamaan kohti saaren pohjoiskärkeä.

Olkhon on maailman neljänneksi suurin järven ympäröimä saari. Pituutta sillä on noin 70 km ja leveyttä paikoin 20 km. Saarella on suuri hengellinen merkitys alueen alkperäisväestölle, burjaateille. Burjaatit harjoittavat shamanistista uskoa ja saarelta löytyy heille monia hengelliseti tärkeitä paikkoja, kuuluisimpana saaren länsirannalla sijaitseva Shamans Rock.

Lähtöpaikkana toimii saaren isoin kylä, Khuzhir. Teemme hieman ruokahankintoja kylän pienestä marketista ja lähdemme seurailemaan saaren länsirantaa. Alkumatka heti kylän jälkeen on hienoa hiekkarantaa ja vähän lämpimämmällä säällä tämä voisi olla aivan mainoa rantakohde. Ruuhkaa ei ainakaan olisi Välimeren turistikohteiden tyyliin. Matka etenee tasaista rantaa pitkin helposti, eikä suunnistamisesta tarvitse huolehtia. Seurailemme vain rantaa ja kuljemme eteenpäin. Mitään kunnollista tarkkaa karttaa meillä ei alueesta ole.

Heti alkumatkasta Sonja havahtuu siihen, että joku nuuskiin hänen kättään. Kannoillemme on ilmestynyt pieni koira, joka on seuraillut meitä ilmeisesti kaupungista asti. Hauska yllätys ja tuumaamme, että kaippa se kohta lähtisi matkoihinsa kun etäisyys kaupunkiin kasvaa.

Lounastauolla koira pysyy yhä veirellämmä. Emme anna sillä mitään syövää ja toivomme, että se palaisi kotiinsa. Tauon jälkeen se jatkaa kuitenkin ympärillämme juoksentelua.

Päivän osuus kulkee pääasiassa avointa rannikkoa pitkin. Välillä pistäydymme metsässä ja ohitamme myös pari pientä kylää, jotka vaikuttavast tähän aikaan syksystä täysin autioilta. Toisinaan kuljemme kuoppaista hiekkatietä pitkin. Saarella on yksi tie, joka kulkee saaren eteläpäästä pohjoiseen.

Tätä tietä sahaa myös päivittäin noin kolmenkymmenen uazen lauma, joka kyydittää päivittäin pääasiassa kiinalaisia turisteja ihailemaan saaren maisemia. Olkhon tuntuukin olevan todella suosittu paikka kiinalaisten keskuudessa. No, olemmhen jo aika lähellä kyseistä maata, jossa väkeä kyllä riittää.

Kerran yksi autoista pysähtyy kohdallemme ja etupenkiltä nainen kyselee elekielellä kohteliaasti saisiko hän ottaa meistä kuvan. Olemme rinkkojemme kanssa heille varmaan todella kummallinen nähtävyys. No, käyhän se. Hän hyppää ulos autosta ja tulee poseeraamaan kanssamme. Sillä selvä....vai. Sitten seuraava kiinalainen hyppää auton takapenkiltä ja tulee kuvaan kanssamme...ja sitten seuraava. Sen jälkeen paikalle saapuu toinen auto, josta myös joka ikinen haluaa kanssamme kuvaan...ja sitten seuraava. Loputa olemme yhteiskuvassa varmaan parinkymmenen kiinalaisturistin kanssa. Kaikki tapahtuu hyvin nopealla tahdilla, olemme ihan hämmentyneitä. Mitä juuri tapahtui? Aluksi oli vain rauhallinen metsä ja sitten....

Lähtiessään he kiittelevät ja kumartelevat kovasti. Lopuksi joku kaivaa meille vielä matkaa yhden pulloveden ja tölkin Redbullia. Ovat varmaan huolissaan meistä. "Siesie", kiitos ja kumarrus. Matka jatkuu.

Illaksi saavumme pienen mäen juurelle järven rantaan ja pystytämme telttamme. Teemme iltapalaa ja kuuntelemme Baikalin aaltoja. Lähistöllä ei näy taloja, mutta paikalle tulee pieni hiekkatie.

Koira on yhä kanssamme. Se seisoo parin metrin päässä ja katselee kun syömme. Se uikuttaa hiljaa. Ajattelimme, että jos emme ruokkisi sitä, se lähtisi pian pois. Nyt on kuitenkin tulossa pimeä ja matkaa lähimpään kylää useampi kilometri. Sydämemme heltyy, pakkohan sille on antaa jotain syötävää. Niinpä heitämme sille varastoistamme pari makkaraa, jotka näyttävät kelpaavan hyvin. Taisi olla nälkä.

Pimeys laskeutuu ja vetäydymme telttaan. Vähän aikaa koira valvottaa meitä kun se haukkuu jotain rinteessä kulkevaa eläintä, todennäköisesti kissaa. Haukunta jatkuu ja käy ulkona katsomassa mikä on tilanne. Samalla näen kaukaa auton valoja. Ei kai se nyt tänne ole tulossa?  Valot lähestyvät. Kuka tulisi tällaiseen paikkaan keskellä yötä ja millä asialla? Tällä ei ole mitään, paitsi me.

Valot lähestyvät ja skenaario alkaa olla kuin suoraan jostain kauhuleffasta. Sieltä tulee joku seonnut maalainen haulikon ja macheten kanssa ja lahtaa meidät tähän paikkaan tai ottaa vangeiksi, vie latoon ja....kyllähän minä tiedän miten nämä hommat etenee, sen verran monta kauhuleffaa tullut aikoinaan ahmittua.

Auto saapuu paikalle ja pysähtyy aivan telttamme viereen. Ajattelen, että paras kai mennä morjestamaan porukkaa ja kävelen autolle. "Strasstuite!" Etupenkillä istuu pari hieman hölmistyneen oloista nuorta sälliä. Ilmeisesti hekään eivät odottaneet tapaavansa täällä ketään. Tervehdimme toisiamme, esittäydymme ja siihen yhteinen kielemme jääkin. Kaverit alkavat kaivaa jotain takakontista ja selittävät kovaan ääneen jotain, josta en ymmärrä mitään.

Toinen heistä on aika tukevassa humalassa. Tietenkin juuri se joka ajoi autoa. Kohta selviää, mitä he takakontista kaivoivat. Pumpattava kumivene! Nämä sankarit lähtevät keskellä yötä järvelle kalaan. Eipä siinä, toivotan heille onnea ja painelen takaisin telttaan nukkumaan.

Taisimme nukkua hyvin, sillä emme edes kuuleet heidän lähtöään yöllä. Auto on kuitenkin hävinnyt, joten todennäköisesti pojat selvisivät järveltä takaisin. Uusi koiraystävämme on yöllä kömpinyt teltan absidiin ja nukkui sen puolella minua vasten mahdollisimman lämpimässä paikassa. Jotenkin hellyyttävää. Meinasimme aluksi ristiä sen Mustiksi, mutta kun Venäjällä ollaan tuli nimeksi Chorni, eli Musta. Kolmisin lähdimme aamupalan jälkeen matkaan kohti Pohjoista.

Myöhemmin sain kuulla, että kalastus tällä alueella on tähän aikaan kielletty heikentyneiden kalakantojen takia. Eli salakalassahan ne poijat olivat keskellä yötä. Niinpä tietenkin.

Alkupäivän seurailimme järven rantaa, mutta iltapäivästä reitti kääntyi saaren poikki ja suuntasi kohti sen itärannalla sijaitsevaa pientä kalastajakylää. Maisema on pilvinen, mutta onneksi ei sada. Yhdessä vaiheessa näen kauempana tiellä puiden välissä jotain liikettä. Jokin iso eläin. Jatkamme matkaa, mutta lähemmäksi päästyämme se jokin on jo kadonnut. Sitten jostain kuuluu hirnuntaa ja alkaa kavioiden kopse. Oikealla puolellamme metsässä laukkaa harja hulmuten täysikokoinen hevonen. Ja sitten tulee esiin koko hevoslauma. Tämähän yllätys. En olisi odottanut näkeväni metsässä vapaasti juoksentelevaa hevoslaumaa. Kaikkeen sitä täällä törmää.

Ennen kylää tapaamme Länsi-Venäläisen perheen, joka on tullut Baikalille lomailemaan. He ovat ajaneet paikalle autolla ja viettävät nyt pientä piknik-hetkeä. He tervehtivät meitä iloisesti ja taas yhteisen kielen puutteessta huolimatta on tunnelma heti erittäin tuttavallinen. Meille tarjotaan samantien leipää, kurkkua ja tietenkin vodkaa. Nostamme maljat, kurlaamme ne kurkesta alas ja kiitämme. He pakkautuvat takaisin autoonsa ja lähtevät kohti Khuzhiria. Me kävelemme rantaan ja alamme etsiä hyvää telttapaikkaa.

Hyvä tasinen paikka löytyykin läheltä rantaa ylöspäin kipuavasta rinteestä. Paikalle on myös saapunut venäläinen parikunta, joka telttailee vähän matkan päässä. He ovat matkustaneet tänne vanhalla lilalla Ladalla ja totuuden nimissä en voi käsittää, miten he ovat saaneet ajettua pienen ajokkinsa tänne asti. Tiet ovat niin kuoppaisia ja täynnä syviä uurteita, että tehtävä tuntuu vaikealta myös korotetulle uazelle, jollaisia täällä muuten näkee. Vaikuttavaa.

Hyvä kun olemme saanet teltan pystyyn ja kömmittyä sisään kun mies jo tulee koputtelemaan telttamme ovelle. "Hello, friends! Here are some blinis for you, my wife just made them. And some jam. And half a melon. And here is also a bucket of water from the lake! I see that you have no bucket with you so now it is easier." Huh, ja meillä kun ei ollut käytännössä antaa mitään takaisin, olemme liikkeellä niin minimillä. Mikä vastaanotto ja taas hyvä esimerkki siperialaisten vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä.

Aamulla käymme uimassa pienessä tihkusateessa. Sen jälkeen matka kohti pohjoiskärkeä jatkuu saaren itärantaa pitkin. Itärannikon ranta tippuu jyrkästi järveen ja välillä kävelemmä ihan saaren reunalla välillä taas vähän sisempänä niittyjen poikki.

Saaren pohjoiskärjessä tapaamme taas lauman kiinalaisia turisteja. Otamme valokuvia ja ihailemme jyrkkiä kallioita ja rauhaisaa syvänsinistä Baikalia. Luin etukäteen yhdestä blogista, että täältä pitäisi olla suhteellisen helppoa liftata takaisin kaupunkiin. Niinpä koitammekin saada peukkukyydin jostain pakusta. Ei onnistu. Sen jälkeen koitamme ostaa paikkaa. Ei onnistu. Yksi toisensa jälkeen täyteenpakatut autot katoavat paikalta. Jäämme yksin sateeseen kauas kaikesta. Me ja meidän uskollinen Chorni.

Alamme valmistaa lounasta. Ruoka-alkaa käydä vähiin, koska olimme optimistisesti ajatelleet tämän olevan vaelluksemme päätepiste. Myös käytännössä kaikki kannossa ollut liha on mennyt Chornyn ruokkimiseen. Nyt se tärisee kylmissään pienen taukokatoksen pöydän alla. Huokaisten avaamme viimeisen tonnikalapurkin ja ojennamme sen sille. Kyllä näyttää maistuvan. Sitten alkaa pitkä matka takaisin.

Myöhään illalla loputtoman tuntuisen matkan jälkeen alamme lähesyä sunniteltua leiripaikkaa. Pimeä on tullut jo aikoja sitten ja sade jatkuu yhtä runsaana. Ajatus majoittumisesta hiekkaiseen maastoon märissä kamppeissa ei tunnu varsin houkuttelevalta, mutta ainakin paikalle voisi tehdä nuotion. Ruokaa meillä on käytännössä jäljellä vähän makaronia, kasvissosetta ja puuroa.

Sitten huomaamme pimeyden keskeltä hohtavaa valoa. Puiden takaa hehkuva loimu paljastaa, että paikalla on muitakin...ja iso nuotio. Erittäin tervetullutta. Leiriin on saappunut kaksi nuorta kaveria Krasnojarskista asti lomailemaan. Yhteistä kieltä on taas hyvin vähän, mutta olemme jälleen kerran otettuja siperialaisesta ystävällisyydesta ja vieraanvaraisuudesta. Tuskin olemme nuotion loimuun ehineet saapua kun kaverit jo kyselevät haluaisimmeko teetä. Tämän jälkeen on tarjolla ruokaa. He ovat kuulemma jo syöneet tarpeeksi ja tarjoavat meille maailman herkullisinta kanapastaa. Ja leipää ja suolakurkkua. Kiitollisuus valtaa mielen. Makaronit ja sosekeitto saavat jäädä pusseihinsa. Chorni saa nauttia viimeisiä makkaranpaloja ja vähän kanaa.

Seuraava päivänä kävelemme tietä seuraillen takaisin Khuzhiriin. Loppumatkasta liftaamme noin viiden kilometrin kyydin paikalliselta pickupin ajajalta. Chorni ei tahdo millään hypätä lavalle ja pistää vastaan kun koitan nostaa sitä kyytiin. Me olemme valmiit lähtöön, mutta koira vain katselee meitä tieltä. Eihän yhteinen retkemme nyt näin voisi päättyä. Matkaa sen kotikylään on kuitenkin vielä melkein kymmenen kilometriä. Kuski vain nauraa, "Kyllä se koira seuraa! Mennään nyt vaan." Ja niin se seuraakin. Chorni juoksee koko matkan auton perässä pitkin kuoppaista tietä. Välillä pieni juomatauko ja sitten taas armoton spurtti auton perään. Uskomatonta, miten paljon sillä riittää energiaa. Kyydin päätyttyä kävelemme loppumatkan taas yhdessä.

Saapuessamme Khuzhiriin, mietimme, minne Chorni nyt lähtisi vai seuraisiko se meitä aina hotellille saakka. Siinä miettiessämme kuitenkin yhtäkkiä huomaamme, että koira on kadonnut. Kohta se näkyy makoilemassa rauhassa erään pienen kaupan edustalla vähän kauempana. Samasta paikasta, josta se varmaan alunperin oli lähtenytkin meitä seuraamaan. Olemme kaikki siis turvallisesti perillä. Hyvä niin. Heilutamme sille hyvästit ja olo on jopa vähän haikea, olimmehan taittaneet taivalta yhdessä lähes 90 kilometriä. Nyt Chorni on taas kotonaan. Meidän matkamme taas jatkuisi eteenpäin kohti seuraavia maita. Vierailu tällä syrjäisellä saarella oli todellakin ollut mieleenpainuva ja täynnä yllätyksiä. Kaunis luonto ja ihmisten ystävällisyys tekivät matkalaiseen suuren vaikutuksen.