Olen kesän töissä Abiskon Tieteellisellä Tutkimusasemalla. Työpäivät täällä venyvät paikoin pitkiksi, mutta vastaavasti vapaapäiviä kertyy useampia peräkkäin. Tällainen tahti sopii itselleni vallan mainiosti, sillä mielummin painan kerralla useamman pitkän päivän ja pääsen aina pidemmäksi ajaksi nauttimaan vapaa-ajalla Abiskon ja sen ympäristön maastoista.
Kesäkuun alkupuolella oli yksi tällainen vapaapäiväkertymä ja päätinkin käyttää sen hyväkseni ja suunnata auton kohti Nikkaluoktaa ja Kebnekaisen maisemia. Olen Kebnellä käynyt muutaman kerran aiemmin, mutta aina akselilla Fjällstation-Kebnekaise-Tarfala. Jo pitkään olin halunnut tehdä alueella hieman pidemmän vaelluksen ja kiertää myös massiivin toiselle puolelle ihailemaan maisemia. Nyt ajoitus tähän oli käytännössä täydellinen.
Kebnen alue on erittäin suosittu vaelluskohde ja kun Tunturiasema aukeaa kesäkuun 16. päivä, on myös väenpaljous taattua. Väkeä ympäri Eurooppaa ja kauempaakin riittää poluilla, helikopteri pörrää edes takaisin pään päällä ja iltaa kohti telttoja putkahtelee tunturiin kuin sieniä sateella. No eipä siinä mitään vikaa ole, onhan alue aivan dramaattisen hieno. Omaa rauhaa etsivän kannattaa tosin suunnata tunturiin ennen sesongin alkua jos tarkotus on pysytellä suosituimmilla poluilla.
Nyt aseman aukeamiseen oli vielä reilu viikko aikaa ja poluilla sai pääasiassa kävellä aivan omassa rauhassa. Aikaa minulla reissuun oli vain kolme päivää ja halusin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon minulle entuudestaan tuntematonta maastoa. Päivämatkat suunnittelin pitkiksi ja samalla ajattelin ottaa koko patikan myös treenin kannalta syksyn pidempiä vaelluksia silmällä pitäen. Urheilemaan en kuitenkaan ryhtyisi: eteneminen pysyisi kävelynä, nukkuisin ja söisin rauhassa. Huvin ja hyödyn yhdistämistä.
Reitiksi valikoitui perinteinen Kebnen kierto, eli Nikkaluokta-Fjällstation-Singistugorna-Sälkastugorna-Nallostugorna-Vistas-Nikkaluokta. Sää oli koko matkan harmaan puoleinen. Pilvet roikkuivat noin 1400 metrissä ja peittivät korkeimmat huiput. Välillä taivas tiputteli vähän vettä. Reppuun olin pakannut, jälleen treenimielessä, hieman enemmän tavaraa, noin viiden päivän varusteet. Siitä huolimatta kantamuksen paino pysyi arviolta noin 10 kilon tienoilla. Askel tuntui kevyeltä ja matka taittua isoa polkua pitkin ripeästi.
Vielä suljettuna oleva Fjällstation
Vastaantulijoita ei juuri ollut, vain tunturiasemalla oli henkilökuntaa valmistelemassa paikkoja alkavaa kautta varten. Ensimmäisen päivän iltaa kohden saavuin Singistugornalle. Ajattelin vain kävellä paikan ohi, mutta yllättäen sieltä aukeni ovi ja minua viitottiin tulemaan sisään. Tupaisäntä Janne kutsui peremmälle ja tarjosi kahvia ja leipää. Hän kertoi olleensa Singillä töissä talvikauden ja halusi jäädä nyt myös sesonkien väliksi, jotta näkisi paljonko vaeltajia täällä liikkuu. Paikalla oli myös yksi vaeltaja Hollannista, joka oli matkalla kohti Abiskoa. Janne kertoi olleensa töissä eri tunurituvilla ja 11:sta vuotena ja viihtyvänsä täällä erittäin hyvin. En yhtään ihmettele. Ehkä tupavahdin työ olisi itsellenikin mukava pesti joskus eläkepäivillä.
Singi
Mukavan juttutuokion ja kahvikupposten jälkeen jatkoin vielä matkaa noin puolen tunnin ajan ennen kuin pystytin leirin pienen lammen rantaa ja vetäydyin yöpuulle.
Seuraavana päivänä matka taittui Sälka- ja Nallostugornien kautta Vistaksen laaksoon. Sälkan tuvalla törmäsin merkilliseen tilanteeseen. Paikalla oli belgialainen pariskunta, joka oli edellisenä yönä majoittunut tuvan auki olevassa huoneessa. He kertoivat lähteneensä muutama päivä siten Abiskosta. Lähtiessä heitä oli ollut vielä kolme. Edellisenä aamuna ryhmän kolmas jäsen oli saanut vaeltamisesta tarpeekseen, pakannut aamuvarhaisella porukan teltan reppuun ja lähtenyt juoksujalkaa takaisin kohti Abiskoa. Parivaljakko oli aamutuimaan jäänyt tunturiin ihmettelemään tapahtunutta. Heillä oli ollut tarkoitus jatkaa matkaa vielä etelään, mutta nyt tuumaivat, että paras palata tupien kautta takaisin Abiskoon, kun heillä ei kerran ole enää majoitetta mukana...eikä edes karttaa. Merkillinen tilanne. Raukat olivat vielä ensimmäistä kertaa vaeltamassa, toivottasti eivät saaneet liian kovia traumoja ja suuntaavat tunturiin myöhemmin vielä uudestaan.
Matka kohti Nalloa oli ehdottomasti reissun rankin etappi. Maaston noustessa yli tuhanteen metriin alkoivat polut olla vielä osittain lumen peitossa. Ja lämpötilasta johtuen se lumi ei enää kantanut kukijaa. Välillä sai lumessa kahlata polvia, välillä vyötäröä myöten. Oli pilvistä. Tihutti vettä. Taas uusi lumikenttä. Vähän kivikkoa. Ja taas lumelle. Eteneminen oli hidasta, mutta vähitellen kuitenkin laakso alkoi laskeutua kohti Nalloa ja lumikentät pienenivä sitä myötä.
Sälkastugorna
Stuor Reaiddavaggi
Nallo häämöttää
Nallolla pidin pienen tauon ja kuivattelin jalkoja. Tästä eteenpäin eteneminen olisi helppoa, yhtäjaksoista alamäkeä koko matkan Vistakseen. Nallon jylhä huippu pysytteli tiukasti pilviverhon takana, joten hylkäsin ajatuksen käydä huiputtamassa tuo kuuluisa tunturi. Nollanäkyvyys ja lumessa rämpiminen eivät houkutelleet. Ensi kerralla paremmalla säällä sitten.
Taukoilemassa Nallo Stugornalla
Siehtagas. Nyt nauratti, kun joskus aikoinaan talvireissua suunnitellessa mietimme, että tuota harjannettahan pääsee kätevästi sukset repussa ylös :D Ei ehkä ihan yksinkertainen homma sittenkään. 1:100 000 kartta ei aina paljasta tarkkaan kaikkia maaston yksityiskohtia, eikä edes suurempia maastonmuotoja.
Matkaa kertyi kokonaisuudessaan 104 kilometriä ja aikaa tähän kului 2,5 päivää. Olihan mukava pieni vaellus! Sää oli pilvinen, mutta yksin kulkeminen hiljaisuudessa pilveen verhoutuneiden suurten tunturien lomassa on aina hieno kokemus. Jos tunturiaseman henkilökuntaa ei lasketa mukaan, näin matkan aikana vain kuusi muuta ihmistä, joten melko rauhassa sitä sai talsia. Katsotaan, jos sitä loppukesästä ehtisi vielä käydä heittämässä reissun ihan Kebnen huipulle. Onhan edellisesti visiitistä siellä jo (hyvänen aika) 11 vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti