Olen ollut alkuvuodesta hieman laiska kirjoittamaan blogia, joten joitain vuoden tähänastisista toilailuista ilmestyy tänne pienellä viiveellä.
Tammikuun loppupuolella suuntasimme kaverini Antin kanssa Mikkelin suunnille kohti Kaarnavuorta ja sen kuuluisaa kattoa. Vuori on reilu parikymmentä metriä korkea ja sen yläosassa on usean metrin mittainen täysin vaakasuora katto.
Ajatuksena oli kiivetä seinä kahdessa köydenpituudessa. Minä kiipeäisin ensimmäisen katon alle ja Antti jatkaisin tästä itse katto-osuuden kallion huipulle. Tarkoitus oli samalla treenata tulevaisuudessa siintäviä pidempiä teknoprojekteja varten.
Saavuimme seinän alle puolenpäivän aikoihin. Pakkasta oli vähän reilut viisi astetta, joten sää oli erittäin optimaalinen. Ei muuta kuin kilotolkulla kilkettä valjaisiin ja iskemäään tikkaita seinään.
Alkuun seinämän nousu sujui ongelmitta. Välillä sai hakulla putsata jäätä ja lunta halkeamista, mutta muuten meno oli suoraviivaista. Ensimmäinen ongelmallisempi paikka tuli pienen hyllyn jälkeen vähän yli puolet seinästä kiivettyäni. En meinannut millään saada seuraavaa varmistusta seinään ja lopulta jouduin nousemiin hyllyllä olevan kivenlohkareen päälle tasapainottelemaan ja kurkottamaan äärimimlleni saadakseni pienen camun ujutettua "ei-niin-lupaavaan"-halkeamaan.
Kuumotti rehellisesti sanouttuna melko paljon, jos camu pamahtaisi irti, ottaisin usean metrin pudutuksen alas, ensin hyllylle ja siitä eteenpäin. Siirtäessäni painoa vähitellen camun varaan saatoin kuulla sydämenlyöntini ja syvän hengityksen. Paino kokonaan camulle ja....se piti. Onko tämä nyt sitten erittäin siistiä vai vain karmeaa?
Nousin vähän ylemmäs, sain pian seuraavan varmistuksen kiinni ja olo tuli varmemmaksi. Tämän jälkeen eteen tuli pienen kulman ylitys. Vaikka kuinka hapuilin valjaita, ei minulle ollut enää sopivia varusteita, joilla olisin saanut nostettua itseni ylöspäin.
Lopulta päätin laskeutua. Antti kiipesi high-pointiini keräten samalla varmistuksen matkalta ja tuoreella rackilla kiipesi ekan kp:n muutaman viimeisen metrin. Jälkeenpäin tämä osoittautui hyväksi ratkaiseksi myös siinä mielessä, että vaikka olisinkin päässyt kiipeämään köydenpituuden loppuun, ei minulla olisi ollut enää sopivia työkaluja rakentaa varmistuspistettä pieneen halkeamaan.
Kakkostelin standille. Aikaa oli kulunut jo kiitettävän paljon, ja Antin suunnatessa kohti kattoa, alkoi pimeys laskeutua.
Antti kuitenkin nakutteli katon ilman suuria ongelmia otsalampun valossa ja katosi lipan taakse. Aikani odoteltuani sain luvan lähteä putsaamaan reittiä. Eteneminen katon alle sujui ongelmitta, mutta täysin vaakasuoran reitin kakkostelu ei ollutkaan niin helppoa kuin olin jotenkin naiivisti kuvitellut. Etenin kattoa muutaman varmistuksen verran, jonka jälkeen oli pakko todeta omat heikkoutensa: tekniikkani kusi ja aikaa kului aivan tolkuton määrä, tätä menoa päivä ehtisi vielä nousta ennen kuin olisin selvinnyt ylös asti.
Laskeuduin alas solmussa olevien kamojeni kanssa ja Antti kiipesi takaisin ylös ja puhdisti reitin loppuun. Jotkut osaa, toiset harjoittelee. Mutta olipahan kyllä hyvää treeniä ja opettavainen kokemus. Note to self: treenaa kakkostelutekniikka kuntoon jollain vähän lyhyemmillä katoilla ensi kertaa varten.
Kotiin Juvan ABC:n kautta (oli ehtinyt tulla hieman nälkä). Kotona olin lopulta joskus kolmen/neljän maissa. Olipahan taas kerran täysi päivä. Kunhan saa levättyä, niin tätä lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti