MAD-Circuit, osa 3. Dhaulagiri

Syksyllä 2018 oli tie vienyt jälleen Nepaliin ja suuntana olivat Himalajan maagiset vuoristopolut ja jylhät maisemat. Aikaa polkujen talsimiseen oli noin kuukauden päivät ja halusimme tehdä yhden yhtenäisen pitkän vaelluksen. Halusimme myös vaeltaa ainakin osan matkasta vähemmän tallatuilla poluilla poissa kaikkein suosituimmilta trekkireiteiltä, viettää telttaöitä sekä päästä nauttimaan niin vuoristokulttuurista kuin myös erämaisista alueista. Niinpä pitkän karttojen tutkimisen jälkeen reitiksi valikoitui vaellus kolmen Himalajan 8000 metriä korkean jättiläisen, Manaslun, Annapurnan sekä Dhaulagirin, ympäri. Ristimme tämän lenkin tuttavallisesti MAD-Circuitiksi.

DHAULAGIRI

"Much of the next week is on the snow and glaciers above 4500 meters and subject to avalances as it crosses the Chhonbarang Glacier to French Col, traverses the head of Hidden Valley and crosses 5250m Dhampus pass. You and your porters need to be well acclimatised and very well equipped to deal with several nights above 5000 meter." Näin kuvaillaan Dhaulagiri Circuitia Lonely Planetin Trekking in Nepal Himalaya -opuksessa.

Olemme juuri viettäneet Jomsomissa lepopäivän, jonka jälkeen yksi seurueemme jäsen on lentänyt takaisin Pokharaan. Aamusta kävelemme Sonjan kanssa puolentoistatunnin pölyisen ja tuulisen tienpätkän Jomsomista Marphan sympaattiseen kylään. Marpha toimii vaelluksemme viimeisen osan, Dhaulagiri Circuitin, lähtöpisteenä. Tähän asti olemme tehneet suurimman osan vaelluksesta niin sanottuna tea house trekkinginä, eli olemme yöpyneet ja syöneet aina polun varren majataloissa. Nyt meininki kuitenkin muuttuu.

Marpha

Dhaulagirin alue on paljon syrjäisempää seutua Annapurnaan ja Manasluun verrattuna ja useamman päivän ajan kulkisimme seudulla, jossa ei ole lainkaan majoitusta saatavilla tai ruokaa tarjolla. Kaikki pitää kantaa itse.

Lähtiessämme mietimme, tulisimmeko näkemään vaelluksen aikana ketään muita; kuulopuheiden mukaan juuri kukaan ei tuntunut alueella käyvän. Marphan majatalossa päivällistä nauttiessamme törmäsimme kuitenkin seurueeseen, joka oli juuri laskeutunut alas vuorelta ja lopettanut oman vaelluksensa. Koko yli kymmenen hengen porukka on vaeltanut Circuitin ja saamme heiltä arvokasta tietoa reittiä koskien. Käytännön tiedon lisäksi tällä on myös suuri henkinen vaikutus: reitti siis on ylipäätään käveltävissä ja auki tällä hetkellä.

Dhaulagiri ja Tukuche Peak, noiden ympäri sitä pitäisi tallustella.

Tämäkin on ollut hieman kyseenalaista ja olemmekin pyöritelleet päässämme skenaariota, jos joutuisimme muutaman päivän käveltyämme kääntymään takaisin, kun vastaan tulisi ylittämätön este. Paljonko ottaisimme ruokaa mukaan? Paljonko aikaa kuluisi kussakin vaihtoehdossa? Pitkät pätkät reittiä kulkevat jäätikköä pitkin, joten sen olosuhteet voivat muuttua vuodesta toiseen. Eräässä blogissa mainittiin myös, että mukana pitäisi olla köysi turvaamaan jäätikön pään jyrkimmät kohdat. Köyttä meillä ei kuitenkaan ollut, eikä sellaista saanut Jomsomista hankittua.

Tärkein asia on kuitenkin nyt selvä: reitti on auki ja käveltävissä. Ruokaa pakkaamme rinkkoihin noin neljän ja puolen päivän varalle. Laskeskelemme, että tässä ajassa meidän pitäisi hyvin saavuttaa paikka nimeltä Italian Basecamp, joka on ensimmäinen paikka matkan varrella, josta voimme taas ostaa ruokaa.

Alu Bharin jakkilaitumen yläpuolella.

Meillä on puolellamme tietenkin se etu, että Manaslun ja Annapurnan jo kierrettyämme, olemme valmiiksi erittäin hyvin akklimatisoituneita ja voimme taittaa taivalta tavallista nopeammin. Kävelisimme Circuitin myös päinvastaiseen suuntaan kuin se normaalisti tehdään. Yleensä Dhaulagiri Circuit aloitetaan Murin tai Darbangin kylästä, jolloin polku nousee pitkän matkaa loivemmin ja antaa vaeltajille paremmin aikaa totutella korkeuteen.

Nousemassa kohti ensimmäisen yön telttapaikkaa.

Seuraavan aamun sarastaessa Marphassa tankkaamme erittäin tukevan aamupalan ja suuntaamme rinteeseen. Toiseen suuntaan Dhaulagiria kiertävät päättävät vaelluksena pitkään laskuun Dhampus -solasta alas Marphaan. Meillä tämä pitkän nousu on heti ensimmäisenä edessä. Marphan korkeus on noin 2600 metriä ja Dhampus sijaitsee 5250 metrissä. Ruoalla täytetyt rinkat painavat selässä, mutta silti matka kohti korkeuksia taittuu jopa yllättävän vaivattoman tuntuisesti. Pari lepopäivää on tehnyt hyvää. Ja kai kroppamme ovat jo hieman tottuneet tähän touhuun reilun kolmen viikon jälkeen.
Polku on myös onneksi sen verran jyrkkää, että nousumetrejä kertyy kiitettävää vauhtia. Nousu on myös yhtenäistä ylämäkeä, eikä sekaan satu juuri masentavia pidempiä laskuja.

Parin tunnin jälkeen ylempänä näkyy ihmisiä ja vastaan tulee suuri seurue, joka on juuri viimeistelemässä omaa vaellustaan. Loppuintoa puhkuen he hyppivät nopeasti mäkeä alas pienien reppujensa kanssa ja meno näyttää niin keveältä. Tämähän vaikuttaakin varsin suositulta reitiltä. Vaihdamme muutaman sanan ja saamme taas tarpeellista lisätietoa reitin kunnosta. Entistäkin motivoituneimpina jatkamme ylämäkeen.

Saavumme myöhäiselle lounaalle Alu Barin jakkilaitumelle. Vatsat täytettyämme saamme hetken tiirailla, mistä kohden reitti tarkalleen jatkuu. Tähän asti polku on ollut selvää baanaa, mutta nyt se hajoaa moniin pienempiin uriin eikä ylöspäin johda selvää väylää. Sääkin alkaa olla pilvinen ja näkyvyys on heikentynyt.

Suuremmassa mittakaavassa suunta on kuitenkin selvä ja lähdemme kulkemaan ylöspäin helppokulkeisen näköistä harjannetta seuraillen. Vähän ylempänä törmäämme keltamustaan sauvaan rinteessä. Ja edessäpäin näkyy seuraava samanlainen. Tämähän helpotti; reitti Alu Barista lähes kokomatkan Dhampus Passiin on merkattu maastoon selvästi erottuvilla metallitangoilla.

Telttailla saa kyllä rauhassa. Taustalla Annapurnan massiivin vuoria.

Jatkamme vielä noin tunnin ylämäkeen, jonka jälkeen pystytämme teltan pienelle tasaiselle kohdalle. Vettä ei virtaa missään, mutta ympäristöstä löytyy sen verran lumilaikkuja, että saamme sulatettua niistä kaiken tarpeellisen veden. Iltapalaa tankatessamme ja teetä hörppiessä katselemme kuinka auringon viimesäteet valaisevat kaukana alhaalla Mustangin kuivia tasankoja. Maisema on upea ja uni tulee helposti.

Kello soi 4:30. Olemme päättäneet herätä aikaisin joka päivä, jotta ehtisimme tehdä kaikki aamutoimet jo pimeässä ja käyttää valoisan ajan ja aamupäivien selkeät kelit mahdollisimman tehokkaasti etenemiseen. Iltapäivästä sää tuppaa aina pilvistymään ja haluamme taittaa matkaa niin paljon kuin mahdollista, kun näkyvyys vielä olisi hyvä.

Noustessamme solaa kohti tuuli on kylmä. Todella purevan kylmä. Sää on kuitenkin mitä kirkkain mahdollinen ja viiltävä viima melkein unohtuu, kun  rinteen takaa nousee esiin Tukuche Peakin massiivinen seinämä ja sen takaa lymyilevä Dhaulagiri. Olen tähän mennessä nähnyt jo toinen toistaan hienompia vuorimaisemia, mutta tämä menee ehdottomasti aivan kärkeen. Niin massiivinen ja epätodellinen maisema on.

Dhaulagiri Circuitilla kulkee sittenkin muitakin!

Muutama tunti ennen solaa polku loivenee huomattavati ja myös laskeutuu välillä. Suurin osa siitä on lumetonta ja helppoa kuljettavaa. Lumisissa kohdissa on myös parin edellisen porukan tekemä selvä kulku-ura, joten syvässä hangessa ei tarvitse kahlata. Itse sola näyttää olevan lumesta vapaa.

Tähtäimessä Dhampus Pass.

Vähän ennen saapumista Dhampus Passiin ohitamme vielä yhden rinteeseen tehdyn leiripaikan. Olimme suunnitelleet kävelevämme koko matkan tänne ensimmäisenä päivänä, mutta onneksi löimme teltan pysyyn jo aiemmin. Yhdelle päivälle matka olisi ollut tarpeettoman pitkä ja raskas.

Solassa.

Dhampus Passissa sää pilvistyy. Takanamme kohoavat Annapurnan massiivin vuoret ovat peittyneet utuun lähes kokonaan. Edessämme alhaalla aukeaa Hidden Valleyna tunnettu kuiva ja karu ylänkölaakso. Laakson tämä pääty sijaitsee kokonaan yli 5000 metrin korkeudessa ja se tunnetaan erittäin kylmänä paikkana. Jopa kartassa varoitellaan yöpakkasten putoavan ympäri vuoden -20 asteeseen.

Seuraava leirimme sijaitsee tässä laaksossa. Yöpakkaset vähän mietityttivät ennen tänne lähtöä, joten Peterin lähdettyä kotiin otimme lainaan hänen makuupussinsa. Kolmas makuupussi toimisi avattuna peittona molempien päällä ja toisi näin tarvittavan lisäeristeen. Omien makuupussiemme Limit -lämpöarvot kun ovat vain -8 asteen luokkaa.

Hidden Valley Camp

Jatkamme karttaan merkattuun leiripaikkaan, jonka vieressä virtaa pieni joki. Meidän lisäksemme myös suuri toisesta suunnasta tuleva retkue on pystyttelemässä omaa leiriään. Kantajat ja oppaat laittavat majoitus- ja ruokatelttoja pystyyn asiakkaiden vähitellen saapuessamme paikalle. Leiristä alkaa leijailla herkullisia tuoksuja. Me viemme oman telttamme vähän sivummalle ja alamme lämmitellä nuudelivesiä.

Edessä loiva nousu French Passiin. Vasemmalla aurinko alkaa valaista Dhaulagirin huippua.

Yöllä pakkanen tosiaan laskee alle-10 asteen, mutta siitä siitä huolimatta saamme kuitenkin vedettyä hyvät yöunet. Valmistautuessamme lähtöön sää on kirkas ja ilma edelleen selvästi pakkasella. Aloitamme loivan nousun kohti French Passia napakan tuulen saattelemana.

Hidden Valley

Solan saavutamme lähdöstä noin puolentoista tunnin päästä ja edessämme avautuu mitä upein näkymä. Dhaulagiri I:n yli 8 kilometriin yltävä huippu kohoaa kohti taivaita ja vuori näyttää aivan käsittämättömän isolta. Jotenkin se tuntuu olevan niin lähellä, että sen korkeus tuntuu paljon konkreettisemmin käsitettävältä kuin monien muiden kasitonnisten kodalla. Alhaalla jyrkkien seinämien juurella siintää Dhaulagirin perusleiri, josta vuori nousee jyrkästi yli kolme kilometriä.

French Pass

Solassa on runsaasti rukouslippuja sekä Dhaulagirilla menehtyneiden kiipeilyjöiden muistolaattoja. Takanamme avautuu kuivana ja karuna Hidden Valley ja vasemmalla kohoaa jyrkästi Tukuche Peakin länsiseinämä. Samaiselta seinämältä oli muutama päivä sitten tullut alas iso vyöry, joka oli kuorruttanut yhden trekkiporukan kokonaan valkoiseen puuteriin. Onneksi kellekään ei ollut sattunut mitään.

French Pass on viimeinen korkea sola koko vaelluksella. Nyt täällä seisoessa on helppo hymyillä. Tuntuu kuin tästä eteenpäin koko loppumatka olisi pelkkää alamäkeä. Hörppäämme teetä ja aloitamme matkan alas pitkin komeaa jäätikön reunalla kulkevaa polkua.

Dhaulagiri Basecamp

Saavumme Dhaulagirin perusleiriin lounaalle. Päivä on kaunis. Aurinko lämmittää ja tuulikin on laantunut. Paikalla on myös kaksi muuta pientä  trekkiseuruetta matkalla ylöspäin. Vaihdamme tietoja reitin osuuksista ja fiilistelemme yhdessä ympäröiviä vuoria. Dhaulagirin perusleiri on todella dramaattinen paikka.

Perusleiri sijaitsee jäätikkkölaakson päässä aivan Dhaulagirin jääputouksen edessä. Laakson molemmin puolin kohoavat ylös jyrkät kallioseinämät, joissa näkyvät miljoonien vuosien geologisten prosessien jäljet. Kivimassat kohoavat ylöspäin kuin jättimäisinä aaltoina suoraan maan sisuksista. Vuoristossa on usein helppoa tuntea oma pienuutensa, mutta täällä se jotenkin konkretisoituu todella hyvin.

Vuoret aaltoilevat kohti taivasta.

Kaiken tämän keskellä ajatus lähtee laukkaamaan. Mitä merkitsevätkään ihmisten lyhyet vaellukset täällä näiden iättöminen voimien keskellä? Lyhyet pistot miljoonien ja taas miljoonien vuosien ketjussa? Nämä vuoret ovat olleet täällä paljon ennen meitä ja jatkavat kohoamistaan vielä silloinkin, kun me olemme jo kauan sitten poistuneet näyttämöltä. Oma osa koko luonnon loputtomassa ketjussa tuntuu hyvin mitättömältä ja pieneltä. Tämä ei kuitenkaan ole millään tavoin nihilistinen ajatus. Päinvastoin. Oman pienuutensa ja väliaikaisuutensa hahmottamalla voi oppia antamaan rajatulle ajalleen enemmän arvoa, keskittymään olennaisiin asioihin ja käyttämään oman aikansa merkityksellisesti. Huokaan syvään. Tällaisten hetkien takia suuntaan vuoristoon aina uudestaan ja uudestaan.

Matka Dhaulagiri Basecampista kohti seuraavaa yöpaikkaa Japanese Campia kulkee kokonaan jäätikköä pitkin. Meidän onneksemme lumella on jonkin verran jalanjälkiä ja niiden seuraaminen helpottaa kulkua huomattavasti. Reitti ei ole paikoin mitenkään selkeä ja merkiksi kasattujen kivikasojen etäisyydet ovat paikoin muutama sata metriä.

Reittiä välillä Dhaulagiri Basecamp - Japanese Camp

Pilvien taas saapuessa iltapäivästä alkaa oikean uran löytäminen vaatia tarkkuutta. Siellä täällä näkyy lumessa jälkiä, sitten ne taas katoavat. Tuolla näkyy taas kivikasa, mutta minnekäs sen jälkeen? Tuolla taas näkyy railoja, ei ainakaan sinne. Etenemme hitaasti mutta varmasti koko ajan alaspäin ja koetamme kivivyöryjen vaaran takia pysytellä poissa laakson reunojen läheisyydestä.

Japanese Camp

Lopulta keskeltä moreenia paistaa iloisena yllätyksenä kirkkaan oranssi teltta ja tiedämme, että olemme saavuttaneet yöpaikkamme. Huomenna matka jatkuisi vielä jäätikköä pitkin, mutta sen loputtua siirtyisimme taas pian lämpimään ilmastoon ja metsän keskelle.

Matka Japanese Campista Italian Basecampiin kannattaa taittaa aikaisin aamulla, koska tällä välillä on huomattava kivivyöryvaara. Polun vierellä kohoava jyrkkä hiekkakiviseinämä on täynnä erikokoisia murkuloita, jotka voivat milloin tahansa ilmoittamatta pudota alas ja aiheuttaa kulkijoille todellista vaaraa. Ilman ollessa kylmä nämä riskipaikat on turvallisempaa ohittaa.

Kohti alavampia maita.

Niinpä lähdemme liikkeelle varhain aamulla sään ollessa vielä pakkasen puolella ja seinämien varjossa. Maasto helpottuu mitä alemmas pääsemme ja pian saammekin jo sanoa jäätikölle hyvästit ja siirtyä kulkemaan kiinteällä maalla.

Chhongardan Glacierin pääty.

The Heart of the Mountain

Polku on hyväkuntoista, mutta lähestyttäessä laakson päätä, käy se kapeaksi ja ilmavaksi. Askeleet saa jälleen kerran asetella tarkkaan ja minulla käy sääliksi vastaantulevia kantajia, jotka taittavat tämän osuuden isojen taakkojensa kanssa sandaalit jaloissa. Useampi heistä tekeekin ristinmerkkejä ennen erään jyrkän kohdan ohitusta.

 Jyrkkää sivurinnettä lähellä Italian Basecampia.

Lopulta näemme, että polku laskeutuu jyrkästi alas jäätikkömoreenille ja nousee ylös kaukana sen toisella puolella. Lasku alas on todella jyrkkä, mutta rauhallisesti kulkien turvallinen. Toisella puolella nousu ylös on taas erittäin epämiellyttävä. Polku nousee reilut sata metriä kapeaa kurua pitkin kohti jäätikkölaakson reunaa. Kurun molemmilla puolilla roikkuu jyrkässä hiekkarinteessä satoja erikokoisia kivenjärkäleitä, jotka kaikki näyttävät siltä, että voisivat pudota milloin vain. Muuta tietä ylös ei kuitenkaan ole. Tästä on mentävä ja täytyy olla nopea.

Tässä kurussa on paras edetä ripäesti.

Lepäämme hetken kurun alaosassa, jotta jaksaisimme spurtata sen ylös mahdollisimman nopeasti. Lähdettyämme matkaan pidämme vain lyhyen hengähdystauon hiukan leveämmässä keskiosassa, jossa roikkuvien kivien määrä on vähäisempi. Nopean hengenvedon jälkeen jatkamme matkaa ylös ja kurun päälle päästyämme huokaisemme helpotuksesta. Kaikki hyvin. Tämä lyhyt pätkä on ehdottomasti koko vaelluksen epämiellyttävin kohta.

Nyt kuitenkin sieraimiimme alkaa leijailla savun tuoksua. Italian Base Camp on aivan kulman takana! Ja se tarkoittaa myös ensimmäistä oikeaa ateriaa pitkään aikaan. Edessä on kuitenkin vielä pieni ilmava osuus jäätikön reunaa pitkin. Vähän matkaa sitä käveltyämme polku katoaa tyhjyyteen. Kirjaimellisesti se vain loppuu pystysuoraan pudotukseen. Jokunen vuosi sitten tässä tapahtui suuri maanvyöry, jolloin noin sadan metrin mittainen maakaistale syöksyi alas vieden polunkin mukanaan.

Tästä se polku vielä vähän aikaa sitten kulki.

Paikalle on onneksi muodostunut hieman ylempänä kulkeva uusi kulku-ura ja sitä varovasti seuraillen pääsemme taittamaan viimeisen osuuden mäelle, josta saamme näkyviimme Italian Basecampin siniset katot. Huh, dal bhat time!!

Italian Basecamp

Italian Base Camp on siis ensmmäinen paikka Marphasta lähdön jälkeen, josta voimme taas ostaa syötävää. Se ei kuitenkaan ole mikään perusreittien majatalo eksoottisia ruokia pursuavine ruokalistoineen, vaan tarjolla on tasan vain yhtä ruokaa, dal bhati. Mutta sekös meille passaa! Istuskelemme auringossa ja lepäilemme noin tunnin ajan kun paikan emäntä valmistaa lounaamme. Helpotuksen tunne alkaa vallata kehoa. Tästä eteenpäin reitin pitäisi olla selkeä, eikä varsinaisia vaaranpaikkoja enää olisi.

Maittavan sienillä vahvistetun luonaan jälkeen lähdemme lampsimaan alas metsään johtavaa polkua. Ohitamme matkalla pari sesongin ajaksi avattua lounas- ja yöpaikkaa ja houkutus jäädä jo niihin yöpymään on suuri. Olemme kuitenkin päättäneet kävellä pidemmän matkan Dobhan Kharka nimiseen paikkaan kahden laakson risteymäkohdassa.

Taukotupa ja yöpymispaikka polun varrella.

Jospa nuo kivet voisivat pysyä paikoillaan vielä tovin.

Matka alas pieniä mutkittelevia polkuja tuntuu loputtoman pitkältä. Viimein jo iltahämärässä ylitämme pienen riippusillan, nousemme vielä reilut sata metriä rinnettä ylös ja saavumme perille Dobhan Kharkaan. Pystytämme telttamme tasaiselle nurmelle ja tilaamme illallista. Paikalle on toinen isompi seurue, joka täyttää pienen ruokasalin, joten paikan omistajat kutsuvat meidät kanssaan keittiöön syömään. Istumme pienen savuisen huoneen lattialla, keskustelemme reitistä ja vuorista ja siitä minkälaista elämä täällä on. Samalla täytämme mahamme maailman parhaalta maistuvalla dal bhatilla.

Aamuinen Doban Kharka

Seuraava päivänä reitti jatkuu jokilaaksoa seuraillen aina vain alemmas ja lämpimämpään ilmastoon. Lounaan tilaamme Jeltungin kylässä, joka on tämän laakson kaukaisin ympärivuotisesti asuttu kylä. Tästä eteenpäin kohti Nauran -kylää seuraamme liittyy nepalilainen pariskunta, joka on tullut tänne Kathmandusta asti kylpemään paikan kuumissa lähteissä, joilla sanotaan olevan terveysvaikutuksia.

Näköalapolku

Reitti jaksaa vielä tässäkin vaiheessa hämmästyttää maisemillaan. Bagarin ja Nauran kylien välillä reitti muuttuu päätähuimaavan hienoksi. Ilta-auringon valossa saavumme osuudelle, jossa polku on todella ilmava ja kulkee korkealla jokilaakson yllä. Osuus on sinänsä turvallinen kävellä ja polku hyvä, vaikka heti askeleen verran vasemmalla puolella rinne syöksyy muutaman sadan metrin pystysuoraan alas. Heikkopäisempää voisi huimata.

Illaksi saavumme pieneen majataloon Nauraan. On onni, että tapasimme nepalilaisen pariskunnan, sillä ilman heitä emme ehkä olisi edes tajunneet kyseessä olevan majatalo. Mitään englanninkielisiä kylttejä kun ei ole. Ilta sujuu taas hämärän keittiön lattialla istuskellen, teetä hörppien ja illallista nauttien.

Majatalo Naurassa.

Viimeisenä päivänä valittavana on kaksi reittiä. Voisimme nousta jyrkästi ylöspäin kohti Murin kylää, joka on eniten käytetty reitti. Muriin tulee nykyään tie ja sieltä voisi jo tilata kyydityksen eteenpäin. Valitsemme kuitenkin toisen vaihtoehdon ja jatkamme jokilaaksoa pitkin kohti Darbangin pientä kylää, joka olisi koko pitkän vaelluksemme päätepiste.

Valinta osoittautuu hyväksi ja maisemat jokilaaksossa ovat kauniit. Yhtään toista trekkaajaa ei näy. Sen sijaan tapaamme paljon paikallisia, jotka ovat matkalla kaupungeista kotikyliinsä juhlistamaan kohta alkavaa valon juhlaa, tiharia.

Viimeisiä kilometrejä.

Myöhemmin saavutamme ylös vuoristoon luikertelevan tienpohjan ja sitä seuraillen saavutamme ilta-auringon säteiden loistaessa viimein määränpäämme, Darbangin. Olo on hieman epätodellinen. Siitä päivästä, kun lähdimme Soti Kholan kylästä kiertämään Manaslua, tuntuu olevan ikuisuus. Etsimme taksin, joka kyyditsee meidän Beni Bazaarin pikkukaupunkiin, josta jatkamme seuraavana päivänä Pokharaan. Tuntuu oudolta istua auton kyydissä ja katsella nopeasti ohitse vilisevää maisemaa.

Darbang

Vaellus alkoi Manaslusta ja päättyi Dhaulagirin länsipuolelle. Aikaa kului paria päivää vaille kuukausi. Matka oli monesta syystä aivan erityisen hieno. Maiseman olivat vaihtelevia kuumasta tropiikista, ylös karuun vuoristoon, ylängöille, jokilaaksoihin, jäätiköille ja lopulta takaisin vehreisiin sademetsiin. Matkan aikana olimme löytäneet uusia ystäviä, vahvistaneet vanhoja ystävyyssuhteita sekä tietenkin lujittaneet omaa suhdettamme. Niin siinä monesti käy ja se on hyvä. Se on yksi tämän homman rikkauksista.

Vaelluksen osuuksista erityisesti Dhaulagiri teki minuun syvän vaikutuksen. Seutu on syrjäisempää ja siellä voi aistia enemmän autenntisuuden tunnetta. Hiljaiset vuoristopolut, harvassa sijaitsevat paikallisten majatalot ja vaellus aution ylängön läpi tekevät matkasta mieleenpainuvat. Ehkä tällaista oli Annapurnalla joskus 40 vuotta sitten? En tiedä, mutta voisin kuvitella. Tähänastisista Himalajan vaelluksistani Dhaulagiri Circuit kohoaakin ehdottomasti omaksi suosikikseni.

Illan hämärtyessä Pokharassa katselen Fewa -järven muuttuvia sävyjä ja siellä lipuvia veneitä. Vieressä kohoavat kohti taivasta Annapurnan massiivin lumiset huiput kuin muistutuksena siitä, missä olemme juuri olleet. Mieli on hyvin tyyni. Nostan huulilleni teemukin ja hörppään kuumaa makeaa juotavaa. En voi olla tuntematta suurta kiitollisuutta ja onnea kaikesta siitä, mitä olemme saaneet viimeisen kuukauden aikana kokea.